Mull on 99 ongelmaa ja ne kaikki johtuvat itsestäni.

Pari viikkoa sitten otin osaa Training For Warriors -systeemin ohjaajakoulutukseen Helsingissä, joka oli minulle henkilökohtaisen herätyksen paikka. Vaikka kyseessä olikin kurssi muiden valmentamisesta.

Tällaista valmennusta en viikonloppuna oppinut.
Tällaista valmennusta en viikonloppuna oppinut.

Kun katselee legendaarisen, ison nimen, kuten Martin Rooneyn esiintymistä, tulee pakostakin inspiroituneeksi. Kun joku alansa huippu, esiintymisen taitaja, kertoo asiansa vakuuttavasti, ei voi jäädä kuin muuttunut olo. Minulle Martin Rooneyn seuraaminen ja kuuntelu oli oman itseni löytämistä. Ymmärtämistä siitä, kuinka välttelee ottamasta vastuuta omasta kunnostaan. Siitä, kuinka ei ota vastuuta omasta kuntoutumisestaan. Siitä, kuinka sitoutuu kirjoittamaan tätä blogia.

On yksi asia tietää, että tekee asioita huonosti. On toinen asia kuitenkin uskoa, että tekee asioita huonosti.

Tavoitteenani on ollut, että pääsen jälleen juoksemaan kivuitta. Ilmeisesti. Vai onko sittenkään? Olen kyllä koko ajan puhunut kaikille, että minulla on tällainen kuntoutusprosessi menossa. Olen kirjoittanut siitä tätä blogia. Olenko oikeasti tehnyt töitä sen eteen?

En.

Ja kun ajattelen asiaa nyt, olen tiennyt tämän koko ajan. Pitäisi olla helppoa muuttaa käyttäytymistään, kun tietää jonkin asian itsestään. Kuitenkin tietäminen eroaa uskomisesta. Se eroaa siitä hyvin pienellä, mutta erittäin tärkeällä tavalla. Helsingissä vietetyn viikonlopun aikana erityisesti yksi kysymys sai ajatteluni muuttumaan.

”Uskonko olevani se, mitä ajattelen olevani?”

Tein harjoitteita noin 2-3 kertaa viikossa vaikka minun piti tehdä niitä jokaisena päivänä. Ajattelin tekeväni hyvää työtä, vaikka osittain tiesinkin, etten tee sitä tarpeeksi. Näennäisesti jatkoin harjoitteiden tekemistä, mutta todellisuudessa lopetin ne ennen pitkään. Päässäni oli edelleen kuva: ”Käyn läpi tällaista kuntoutusprosessia.” Kun Martin Rooney esitti edellä olevan kysymyksen luennollaan, ymmärsin totuuden.

Sillä hetkellä en enää ollut kuntoutuja. Minusta tuntui, etten ollut mitään. Täysin rehellisesti sanottuna, olin erittäin, erittäin pettynyt itseeni. Olin tyhjä.

Ja uskokaa pois, niin kuin edellä sanoinkin jo, tiesin koko ajan, etten tehnyt harjoitteita niin paljoa kuin minun piti. En tehnyt todellisuudessa mitään sille, että olisin tullut parempaan kuntoon. Jostain syystä kuitenkin ajattelin tekeväni. Kun vastasin tuohon kysymykseen, en enää uskonut tekeväni kaikkeani. Totuuden myöntäminen ei ollut helppoa, mutta sen avulla aloin uskoa itseäni, uskoa itseeni, uskoa, että pystyn tekemään harjoitteita ja kehittymään. Varasin ajan fysioterapiaan ja sillä polulla olen nyt.

Uskominen itseeni tuntuu tällä hetkellä loputtomalta motivaation lähteeltä. En enää vain luule tekeväni asioille jotakin vaan oikeasti teen niille jotakin. Sen sijaan, että sanon ”ei” kuntoutukselleni, sanon sille nyt joka päivä ”kyllä”.

Mun ja Martinin kaverikuva.
Mun ja Martinin kaverikuva.

Joskus pitää herätä oman elämänsä keskeltä, jotta voi olla huomenna parempi kuin on tänään.

Olen Tommi Tatti, fysioterapeutti ja ihan tavallinen liikkuja. Aion sanoa kyllä ja uskoa, että osaan kasvattaa hienon parran.

Instagram:

@nokiantiikeri, #tiikeringrilli

@optimovejkl

http://optimovejkl.com/

http://optimovetraining.com/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s