Pelasin itsekin joskus koripalloa. En ollut siinä kovinkaan hyvä. Viimeisenä vuotenani A-pojissa vietin matsit oikeastaan penkillä istuen, kunnes valmentaja tuli kysymään pelin lopussa haluani mennä kentälle. Alkukaudesta minua harmitti aika paljon, kun peliaikaa ei tippunut. Sitten pelatessamme Lahdessa muistan, kun valmentajani Aki Selkee tuli ja sanoi: ”Nyt tarvitaan energiaa kentälle, Tommi.” Se oli yksi niistä hetkistä, kun ymmärsin, että minulla oli siinä joukkueessa jokin ihan muu rooli kuin tehdä pisteitä tai pelata isoja minuutteja. Olin sellainen pelaaja, että saatoin sytyttää onnistumalla esimerkiksi puolustuspäässä joukkueemme muut jäsenet hyviin suorituksiin ja luomaan positiivista energiaa. Kerran yksi joukkuekaverini sanoikin minulle, että olen joukkueessa kuin isähahmo. Valmentajallani oli erilainen rooli minulle joukkueessamme.

 

Pelasin muuten tuon mainitsemani vaihdon aivan päin sitä itseään, otin kaksi tyhmää ajoa koria kohti sumppuun ja puolustuspäässä tein kyllä hyvää 1 vs. 1 –puolustusta, mutta jotenkin sähläsin pallon rajoista yli. Erittäin suuri kiitos kuuluu Aki Selkeelle, joka opetti minulle paljon, ja jonka avulla aloin löytää oman polkuni urheilussa.

 

Mutta tämänhän piti kertoa Kööpenhaminasta eikä minusta ja upeita ilmakitarasooloja vetävästä entisestä valmentajastani. Kööpenhaminassa meidän ohjelmamme pelien osalta oli seuraavanlainen: kaksi joukkuetta, joilla kummallakin kaksi peliä sekä perjantaina että lauantaina ja yhdet pelit sunnuntaina. Se tarkoitti yhteensä kymmentä kansainvälistä ottelua kolmen päivän sisällä, 5 per joukkue. On varmaan selvää, että en muista yksittäisistä peleistä juurikaan mitään, joten nostankin esiin muutaman teeman, jotka minulle turnauksesta selvimmin jäi mieleen. Mutta jotain kuitenkin ensin niistä peleistä:

  • Toinen joukkueemme hävisi Skotlannille. Tätä ennen yksikään suomalainen koripallojoukkue ei ollut koskaan hävinnyt Skotlannille, joten jätän tämän mainitsematta ansioluettelossani.
  • Libanon ei ole kovinkaan hyvä koripallomaa ainakaan vielä. Libanon juoksutti vastaamme aika pienistä pelaajista koostuvan kokoonpanon, joka pelasi sellaista koripalloa, jota Suomessa tulee nähtyä varhaisessa C-ikäluokassa tai ehkä heitä nuoremmissa jo. Yritimme saavuttaa suurimman voittomarginaalin, jota maajoukkueottelussa on koskaan ollut – varmaankin tasapainottamaan häpeällistä Skotlanti-tappiotamme. Emme muistaakseni onnistuneet. Voitimme vain 94 pisteellä.
  • Englanti oli erittäin fyysinen. Englannin pelaajat olivat varustettuja 18-vuotiaan suomalaispojan fysiikalla ja he myös pelasivat sen mukaisesti. He ajoivat kohti koria, mutta mitään muuta he eivät oikein tehneetkään. Valitettavasti koko turnauksen ajan pelasimme huonoa 1 vs. 1 –puolustusta, josta he rokottivat meitä liikaa. Toinen joukkueemme hävisi Englannille lopulta turnauksen finaalissa sen jälkeen, kun kaksi johtavaa pelinrakentajaamme oli loukkaantunut samassa pelissä, ja saavutimme hopeaa.
  • Toinen joukkueemme kuitenkin voitti Ruotsin, joten turnauksen karvasta Skotlanti-tappiota saatiin edes hieman lievennettyä. Eräs kotkalainen sankari tajusi meidän olevan jossain kohtaa peliä RUOTSILLE häviöllä ja sen jälkeen hän alkoi tehdä duunia ja aivan uskomattomia tahtokoreja, joilla hän johdatti meidät voittoon.

 

Mutta siinä varmaan kaikki tärkeimmät asiat peleistä, puhutaan nyt jostain muusta.

 

Oli selkeää, että jossain kohtaa turnausta meille alkaisi tulla loukkaantumisia. Valitettavasti menetimme yhden pelaajan nilkkavamman vuoksi melko varhaisessa vaiheessa turnausta. Yhdelle pelaajistamme tuli isku selkään, joka veti tiettyjä lihaksia jumiin. Yksi häntäluu murtui pelaajan tullessa alas pyrstölleen. Yhdellä pelaajalla oli nivusongelmia. Viimeisissä peleissä alkoi mennä enemmän nilkkoja, jotkut pahemmin ja jotkut ei niinkään. Lisäksi pari polvea otti kolhuja, mutta vakavammilta vaivoilta vältyttiin onneksi.

 

Kävin valmentajamme Juuson kanssa keskustelua eräällä bussimatkalla siitä, olisimmeko pystyneet jotenkin välttämään loukkaantumisia mm. aktivointia ja alkulämmittelyä muokkaamalla. Viime vuosina on Kati Pasasen väitöstutkimuksen vanavedessä paljon puhuttu alkulämmittelyn merkityksestä loukkaantumisriskin vähentämisessä. Suurin osa meidän vammoistamme sattui kuitenkin turnauksen lopussa, jossa alla oli lyhyellä aikavälillä kolme tai neljä täysmittaista koripallo-ottelua. Uskon, että fiksulla, tarkoituksenmukaisella ja laadukkaalla aktivoinnilla ja alkulämmittelyllä on suuri merkitys loukkaantumisriskin pienentämisessä. Kuitenkin, kun kuormitusta oli alla näin paljon lyhyellä aikavälillä ja varsinkin enemmän kuormitusta kuin mihin olimme ehkä normaalisti tottuneet, olimme väsymyksen kautta alttiimpia loukkaantumisille kuin turnauksen alussa. Ennaltaehkäisevää työtä tulisi tehdä jo reippaasti aiemmin, eikä tämän vaiheen aktivoinneilla, olisivat ne olleet kuinka hyviä tahansa, oltaisi voitu kaikkia loukkaantumisia todennäköisesti estää. Ennaltaehkäisyä ei tarvitse kirjoittaa harjoitussuunnitelmaan omaksi harjoituksekseen, koska ennaltaehkäisevä työ on vain fiksua harjoittelua niin kuin joku minua paljon viisaampi on joskus sanonut.

 

Me teimme oikeasti paljon työtä sen eteen, että olisimme koko ajan mahdollisimman virkeitä ja valmiita seuraaviin peleihin. Vähensimme ylimääräisen ohjelman ja säätämisen minimiin, järjestimme pelaajille mahdollisuuden levätä hiljaisessa tilassa pelien välissä siestaa viettäen, ohjeistimme pelaajia ottamaan heti jotain suuhunsa pelien jälkeen ja yritimme myös päästä nopeasti syömään, huolehdimme nestetasapainosta, teimme hyvät loppuverryttelyt, teimme illalla lihashuollot ja rentoutusharjoitukset ja nukuimme öisin niin paljon kuin mahdollista. Harvoin varmasti kiinnitetään yhtä paljon huomiota siihen, että oltaisiin seuraaviin peleihin valmiita.

WP_20160617_19_52_11_Pro
Monesti turnausympäristössä ei ole mukana hienoja hoitopöytiä, jotka helpottaisivat työtä. Silloin sovelletaan ja tehdään asiat parhaassa mahdollisessa paikassa: tässä lonkan mobilisointia lattialla.

Turnauksen loppua kohden sain siis enemmän juttukavereita vaihtopenkin päähän – tuohon paikkaan, joka oli minulle jo pelivuosiltani tuttu. Yritin pitää pelaajat mukana peleissä niiden loppuun asti. Monesti sanoin pelaajille vaikka he olisivat juuri hetki sitten loukkaantuneet, että ymmärrän heidän harmituksensa tällä hetkellä, että loukkaantumisia sattuu emmekä voi niille mitään aina, että olemme tehneet tähän mennessä niin hyvää työtä kuin mahdollista sen pikaiseksi paranemiseksi (ripeä alkuhoito), että voisimme nyt vain odottaa ja katsoa tilannetta myöhemmin, että kentällä oli kuitenkin vielä meidän joukkueemme, että he tarvitsisivat meitä tällä hetkellä, meidän kannustustamme ja meidän tukeamme. Voin ylpeänä pojistamme sanoa, että he pystyivät unohtamaan omat huolensa hyvin ja kannustamaan pelikavereitaan eteenpäin. Siitä kai urheilussa monesti myös on kyse, unohdetaan pettymykset ja epäonnistumiset ja mennään eteenpäin.

 

Tähän samaan ajatukseen liittyy myös osittain viimeinen huomioni tähän kirjoitukseen, josta koko kirjoitukseni tällä kertaa myös alkoi. Jokaisen omalla tekemisellä ja suorituksilla voi olla aivan huikean suuri vaikutus siihen, miten muut hänen ympärillään suoriutuvat. Aloitimme useamman pelin huonosti, erityisesti puolustuspäässä. Valmentajamme puhuivat tästä aikalisien aikana, mutta aina kurssia ei saatu heti muutettua. Monesti se vaati jonkun yksilön onnistumisen, vain yhden henkilön onnistumisen, joka jakoi energiaa koko ympäristöönsä ja sai myös muut suoriutumaan paremmin. Kyseessä on aivan käsittämätön energian lähde! Kun vain jaksetaan yrittää, ei tarvita kuin yksi onnistuminen aloittamaan jotain suurta.

 

Tämä oli pisin kirjoitukseni ikinä ja toivon, että selvisit loppuun asti. Nyt kun luin tämän kaiken läpi, päätin nimetä tämän näin: ”Turnaus Kööpenhaminassa osa 2, Skotlanti-tappion häpeä, loukkaantumiset ja joukkue.”

 

Mutta ensi kerralla sitten asiaa kesän viimeisestä leiristämme Liettuassa, jonka jälkeen kirjoitan vielä pari selkeää fysioterapiatekstiäkin.

 

Muuten. Viimeisessä pelissäni valtakunnallisen ykkösdivisioonan final four –tapahtuman pronssiottelussa, olin kolmen pisteen kaaren takana, pelikaverini Henri Jokinen syötti pallon minulle 5 sekuntia ennen ottelun loppua minun vasemmalta puoleltani ja naulasin kolmosen sisään. Jos tietää jotain minusta heittäjänä, osaa sanoa, että nimeäni ja sanaa heittäjä ei voi käyttää samassa lauseessa. Yksi kaverini on sanonut, ettei ole koskaan nähnyt yhtä laakaa heittoa, kuin se heitto oli. Oli aika hyvä fiilis, kun koko vaihtopenkki alkoi juhlia onnistumistani vaikka hävisimmekin pelin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s